Joo, eihän mulla ollu mitään

Noniin. Ensimmäinen viikko ja rapiat toipilaana, hermot menneet jo ajat sitten. Suoraan sanoen vituttaa kuin pientä oravaa. EI, kaikki ei ole tässä viikossa ollut ihan kauheaa, ei suinkaan. Tämä toimettomuus ja särky tässä ketuttaa. Viime viikon suurin saavutukseni oli että selvisin Inssin valvovan katseen alla postilaatikolle ja takaisin, jippifuckingjee. Lääkärisetä sanoi että kuutisen viikkoa menee toipumiseen, eikäääää.. (puoskari!)

Kuten sanottu, kaikki ei ole suinkaan nostanut ketutuskäyrääni, ehei! Mikäs sen mukavampaa kuin saada kaikki ateriansa sänkyyn ja kitarakonserttoja päälle. Käykö kateeksi? Ihan kaikkia mukavia yksityiskohtia en tänne ala kertomaan, siitä voisi tulla sanomista. Hähä.

Koirat ovat edelleen hoidossa ja Jasso-parka on tänään osoitellut mystisiä vatsaoireita, voi pientä. Vanha herra joutui kuulemma puurokuurille ja oli saanut jotain troppiakin, jota en tietenkään muista tähän hätään. Ihan henkihieverissä señor ei ole, sillä veljen Rellu-dalmis oli saanut osakseen kurmotusta takapihalla. Go Japsu go!

Suuri suunnitelmani olisi mennä loppuviikosta ihmisten ilmoille ja lyödäänkö vaikka vetoa niin Inssi pakottaa minut könkkäämään keppien kanssa? (olen saanut osakseni nalkutusta: "kepitkepitkepit!") Jaa että naiset vaan nalkuttavat? My ass.
Minun piti mennä lauantaina bestikseni R:n kanssa kuuntelemaan Inssin keikkaa, mutta eipä tässä nyt mennä minnekään. (ja toisaalta, Inssin soitto keskeytyisi sillä sekunnilla kun hoksaisi että istun yleisössä ilman niitä torrakoitani) Se siitä suunnitelmasta sitten. (lisäksi, huomattuaan että torrakot jäivät kotiin, Inssi kirkaisisi 300dB:n voimalla "KEPIT!")

Tiedetään, minun pitäisi kulkea niiden kirottujen torrakoiden kanssa. Säästäkää saarnanne. Minnuu ei huvita.

Voi mahoton paikka

Nyt kun taas vaihteeksi olen vuoteen pohjalla potilaana, on aikaa kirjoitella tänne.

Viime viikolla vaivannut lievähkö selkäkipu alkoi hellittää sunnuntaina. Samana iltana palasin kotipuolesta omiin neliöihini ja kiipesin talon vierustaa pitkin, kyseessä siis pieni loiva rinne, ovea kohti koirien kanssa kun selässä tuntui karmea rusahdus. Kipu oli uskomattoman kova, jalat lähtivät alta ja lyyhistyin keittiön ikkunan alle huutaen. Enkä meinannut millään päästä ylös kivetykseltä kivun vuoksi. Taisi isipapalla (joka siis oli nakkaamassa mua ja koiria kotiin) olla tekeminen että sai minut ylös sieltä.

Koska en enää ole sinkku, huomhuom. Poikaystäväni Inssi saapui paikalle sopivasti kun kamat oli sisällä ja minä tuskanhiestä märkänä, sain 800mg ibuprofeenia ensiavuksi. Sovittiin että katsellaan miten tilanne kehittyy, joten Inssi sai ruokkia koirat, joka meni tosi hyvin. Koirien ulkoilutus ei mennyt, sillä molemmat paukapäät ottivat ritolat, minä makasin sohvalla sopivasti näköetäisyyden ulkopuolella. Niinpä, Inssi heitti pienen iltalenkin koirien perässä ja saatiin karkulaiset ehjänä takaisin. Olo alkoi olla sitä luokkaa että piti lähteä OYSiin (nyt tiedätte mistä päin maailmaa kirjoitan...), Inssi heitti koirille luut ja katsottiin nopeasti että mitään houkutuksia ei jää tassuttajien ulottuville. Sitten Inssi talutti minut autolle, parin pysähdyksen kera kun otti niin jaloille. Automatkan itkin ja paruin kokonaan, vielä sattui niin mahtavasti että auto jäi päivystyksen ovista aika kauas, joten köpöttelin kiroillen Inssin käsipuolessa sen matkan. Nopeasti päästiin ilmottautumaan ja sain itkien selvitettyä mikä on hätänä. Hoitsu vei minut suoraan petipaikalle ja eikun odottamaan.

Soitin äidille pari kertaa odottelun aikana ja sain kipulääkettä, mutta ne eivät auttaneet ollenkaan, kuten arvasin. Jossain välissä piti käydä vessassa, joten Inssi joutui taas taluttelemaan, tosin heti kun pääsin pedistä ylös silmissä pimeni ja vasta käytävän päässä tokenin.

4h saatiin odotella kunnes lääkäri tuli katsomaan ja sorkkimaan. Sain kipulääkettä ja relaksanttia piikkeinä kankkuun. Diagnoosina välilevytyrä (tai joku luiskahdus/pullistuma), lisäksi hermot puristuksessa ja välilevyssä repeämä. Eipä ihme jos ei jalat kantaneet. Yhden aikaan pääsin keppien kanssa kotiin ja paluumatka oli tasan yhtä tuskallinen kuin menomatkakin. Koirat olivat olleet tosi hienosti sen ajan, joten painelin suoraan sänkyyn. Inssi hoiti aamulla minut ja koirat ennen töihin lähtöään, isä kävi hakemassa J&M:n kotipuoleen kun en itse niistä nyt voi huolehtia ja Inssillä on ihan tarpeeksi meikäläisessä.

Odotettu toipumisaika on siinä 2kk, puputan jos vaikka ja mitä lääkkeitä, könkkäsen keppien avulla hyvin lyhyitä matkoja kerrallaan. Jospa tämä tästä, hermot menee tähän makaamiseen, vaikka vasta kolmas päivä on menossa...

Suurkiitokset Inssille joka on jaksanut hoitaa allekirjoittanutta ja on omalta osaltaan varmasti edistänyt toipumista!

Kirous ja kuolema

Että meninkin käymään H&M nettikaupassa! Argh. Liikaa ihania vaatteita, aivan törkeän paljon ihania sisustusjuttuja. Voi ei. Lupasin itselleni, että hankkiudun vanhoista vaatteistani eroon ja ensi kuussa ostan uusia tilalle. Lisäksi mielestäni tarvitsen uusia pyyhkeitä ja lakanoita, niitä tarvitsee aina näemmä. Olisi ihanaa jos voisin ostaa Marimekkoa, Finlaysonia ja Luhtaa, mutta opiskelijan tuloilla ei paljoa juhlita, harmi. Niinpä toivon kovasti jos joulupukki muistaisi minua parilla Muumi-pyyhkeellä. Aallon teräsvati olisi ihan huippujuttu, mutta ei ahnehdita.

Muutenkin haluaisin hiukan uudistaa vaatekaappini lisäksi kotiani, pitäähän sen olla minun näköiseni paikka poissa maailman pyörityksestä. Pidän kodistani toki sellaisena kuin se nyt on, mutta tiedän että siitä voisi saada vielä paremman ihan muutamalla simppelillä jutulla. Ainakin olohuone tarvitsee kipeästi verhot.

Kaipaan niin "Pariisiin"

Minun suomalainen Pariisini on Tampere. Ranskassa en ole koskaan käynytkään, mutta ajatuksissani molempien kaupunkien, Pariisin ja Tampereen, fiilikset ovat samat. Ehkä on parempi etten koskaan käy Pariisissa ettei haavekuvani sorru. Heh.


(Tarkennettakoon tässä kohtaa että pidän majaa Pohjois-Suomessa, eli varsin kaukana Mansesta)

Asuin aikoinaan pari vuotta kyseessä olevassa kaupungissa ja sinä aikana rakastuin kaupunkiin ikihyviksi ja pois lähtiessä lupasin ajatuksissani palaavani vielä. Juuri ennen opintojen alkua tuli käytyä Finnconissa Mansessa ja voi miten olinkaan kaivannut tuttuja katuja, Näsinneulaa ja Tammerkoskea! Kuin olisin tullut kotiin ja kaupunki otti minut avosylin vastaan, kuiskasi korvaan, tervetuloa takaisin, olen odottanut sinua. Paljon ikäviä asioita tapahtui Tampereen vuosina, mutta kaupunki jaksoi aina lohduttaa minua.

Ja kyllä, Mansester on kärkikolmikossa tulevien paikkakuntien joukossa. Kaksi niistä on täällä pohjoisemmassa, toinen on kotipaikkakuntani. Katsotaan minne tieni viekään kun saan ammatin ensi keväänä. Uusia harrastuksia haluaisin kehitellä itselleni, uiminen tuntuisi aika ihanalta juuri nyt ja ratsastuksen pariin paluu vielä paremmalta. Kunhan en mökkiydy asuntooni ja keskustele henkeviä koirieni kanssa!